Litistetty

Olen äärimmäisen turhautunut. Poljen paikallani, enkä pääse eteenpäin. En saanut itsestäni irti blogia silloin, kun tämä uutinen oli ajankohtainen, mutta tästähän minunkin tilanteessani pohjimmiltaan on kyse.

Pelkät lääkkeet eivät paranna mielensä kanssa kamppailevaa, kertoo Helsingin yliopiston tutkimus. Silkka selviö on saatu koviin kansiin, ajatella! Tästähän juuri minä ja tuhannet kanssakärsijäni olemme kovaan ääneen huutaneet jo vuosia. Neurologi Oliver Sacks kauhisteli trendiä litistää ihminen pelkäksi aivokemiaksi jo kahdeksankymmenluvulla kirjassaan Mies, joka luuli vaimoaan hatuksi. Hänen mielestään on ensisijaisen tärkeää hoitaa yksilöä, yksilön ehdoilla. Kirjassa peräänkuulutetaan myös empatiaa. Hoitohenkilökunnan luksusemootio, johon en oman hoitohistoriani aikana ole törmännyt kuin kerran. Yksityisella puolella, tottakai.

Lääkkeillä voidaan tilapäisesti vaientaa se vittuileva ja vähättelevä ääni, joka on jo lapsuudessa iskostetty mukaan. Lääkkeet eivät kuitenkaan muuta sanoman sisältöä. Tähän tarvitaan ammattilaisen, terapeutin, apua. Jonkun täytyy kertoa, kuinka tämä ääni saadaan sanomaan hyviä, tueksi ja kannustukseksi tarkoitettuja asioita. Se ei onnistu "ottamalla itseään niskasta" tai "ajattelemalla positiivisesti". Jos asia olisi noin yksinkertainen, ei meillä olisi masentuneita ihmisiä.

Tunnen oloni päivä päivältä yksinäisemmäksi. Ei ole ketään, kelle puhua.

Mies ei ymmärrä, eikä sitä voi häneltä vaatiakaan. On vain hyvä, ettei hän ole koskaan joutunut kamppailemaan tällaisten ongelmien kanssa, mutta näistä asioista on lähes mahdoton puhua sellaiselle, jonka itseluottamus on aina ollut rikkumaton ja usko elämään itsestäänselvyys.

Sijoitin kuntosalikorttiin. Naisten salilla ei haise hiki, mutta siellä raudan nostokin on lähinnä nynnyilyä. Laitoin valmiiksitehdyn puolen tunnin (!) neitiohjelman uusiksi tuplaamalla toistot ja painot. Jollekin muulle voi laitelälläröinti sopia, mutta minä tahdon salilta lähtiessäni pohtia mahdollista kotiin konttaamista.

Voin urheilla ja syödä terveellisesti maailman tappiin saakka, mutta asioiden muuttumiseen ja etenemiseen tarvitaan jotain muuta. Huomaan olevani usein vihainen. Vihainen siitä, ettei muutos tunnu todennäköiseltä tai että se on liian kaukana. Siitä, että yrittänyttä todellakin laitetaan. Maailma ja ihmiset ovat taas lähiaikoina näyttäneet avoimesti paskamaisuutensa ja minun on vaikea käsitellä sitä. Innostuminen tuntuu idioottimaiselta, sitä seuraa todennäköinen pettymys. Taistelen pessimismiä vastaan, mutta tunnen olevani häviöllä.

Neljännesvuosikatsaus

Kolme lääkkeetöntä kuukautta tuli täyteen toissapäivänä. On evaluaation aika.

Unen laatu, määrä sekä sijoittuminen vuorokausirytmiin on muuttunut ihastuttavan normaaliksi. Ei enää umpiväsyneitä iltapäiväaamuja tai kylmää hikoilua läpi lakanoiden horkan ja horroksen välimaastossa. Näen yhä silloin tällöin painajaisia ja narskuttelen hampaitani, mutta kaiken kaikkiaan muutos on valtava. Olen jopa onnistunut näkemään kaksi selkounta. Suosittelen aiheeseen tutustumista lämpimästi kaikille.

Vatsa on rauhoittunut ja ruokahalukin jakaantuu suhteellisen järkevästi päivän mitalle. Fyysisiä vieroitusoireita ei enää ainakaan huomaa.

Mistään ruusujoraamisesta ei kuitenkaan ole kyse. Olen antanut Suomen talven päästä niin sanotusti niskan päälle. Ilmassa on salakavalan lannistumisen hajumerkitön kaasu. Muutaman aurinkoisen päivän mittavia jääekskursioita lukuunottamatta lenkkeily kylmässä ja harmaassa on kutistunut pakollisiin koiranulkoilutuspyrähdyksiin. Saman pilates-dvd:n orjallinen toistaminenkin on menettänyt viehätyksensä, palaan epätodellisen timmin merenrantamilfin seuraan vain satunnaisesti. Haluaisin mennä vaikka tanssitunneille tai kuntosalille, mutta työttömän budjetti asettaa karut rajat. Minkäänlaisiin yörientoihin ryntääminen ei ole suoraan sanottuna tullut mieleenkään. Aivan liikaa lunta, liian kylmä ja ehdottomasti liian pimeä. Ja ihan helvetisti liikaa vaivaa. Samaan aikaan talven saartama sosiaalinen minä turhautuu ja hermo kiristyy.

Psykologinen vyöhyketerapeuttini jäi jo viime vuoden puolella äitiyslomalle, eikä siis ole käytettävissä ties kuinka pitkään aikaan. Kävin pari kertaa hänen sijaisellaan, joka ei kuitenkaan tehnyt psykologista puolta lainkaan. En muutenkaan kohdannut tämän itseäni huomattavasti vanhemman sijaisen kanssa oikein millään tasolla, joten katsoin paremmaksi säästää senkin (ison) rahan johonkin järkevämpään. En pelkästään nettisivujen perusteella löytänyt yhtään varteenotettavaa korvaajaehdokasta. Nyt projektistani siis puuttuu yksi tärkeä osanen, eli tähän johtaneiden asioiden käsittely jonkun muun avustuksella. Ehkä juuri tästä syystä tunnen polkevani paikallani. Olen myös entistä katkerampi siitä, etten saa haluamaani ja kaikin keinoin kerjäämääni apua sieltä, mistä sitä väitetysti ihmisille järjestetään. Pitäisikö kokeilla jotakin muuta hoitomuotoa vai onko jonkun pääkaupunkiseudun kiven alla piilossa hörhökertoimeltaan hyväksyttävän tason psykologinen vyöhyketerapeutti? En tiedä miten edetä tämän asian kanssa.  Neuvoja otetaan kiitollisuudella vastaan.

Elämä on sentään tarjoillut myös hyviä, innostavia asioita. Jo kuolinkorinoissaan nytkähdellyt bändini koki tarpeellisen mullistuksen ja jatkaa ennusteista poiketen entistä ehompana. Bändi on osa minua, osa identiteettiäni. Näiden ihmisten kanssa olen onnistunut, ollut kokonainen ja onnellinen. Olen suunnattoman kiitollinen kosmokselle tästä kädenojennuksesta. Nyt minulla on järkevää ja merkityksellistä tekemistä koko loppukaamoksen ajalle. Musiikki - tuo ensiluokkainen harmauden harhauttaja!


Loppuun epätoivoinen ja huono runo:

Aurinko aurinko näytä sarves / meitä oottaa sua täällä monta
Tähtönen tähtönen sulata järves / emmä jaksa enää tätä lunta

Muutto, ei katoamistemppu

FYI:

Ennen osoitteesta riinaniheilee.blogspot.fi löytynyttä Purifikaatio -blogia ei ole poistettu! Se on vain muuttanut sopivampaan, kuvaavampaan osoitteeseen: riinakkaistodellisuus.blogspot.fi. Siellä nähdään, rakkaat ystävät!

- Riina

HSP-yllätys

Jopas sentään. Yllättäen Facebookin täysin aiheeseen liittymättömässä keskustelussa kävi ilmi, että eräs ystäväni on ns. HSP-ihminen. En ollut tällaisesta määreestä koskaan kuullutkaan, joten näppäränä tyttönä nappasin googlen kauniiseen käteen ja otin selvää. Yllätys oli melkoinen.

HSP on lyhenne sanoista Highly Sensitive Person. HSP on ominaisuus, ei persoonan häiriö. Löytämäni sivuston mukaan HSP-ihmisiä on 15 - 20 % väestöstä - liikaa ollakseen häiriö, mutta liian vähän, jotta enemmistö ymmärtäisi HSP:n elämää. Sivustolla psykologi Elaine Aron kertoo, että

- Ominaisuus on normaali
- Ominaisuus on synnynnäinen, ei opittu
- Sama ominaisuus löytyy myös eläimiltä
- HSP-ihmisen aivot toimivat eri tavalla verrattuna muihin

Samalla sivustolla voi tehdä testin, joka myös kertoo kattavasti HSP:n haasteista ja ominaisuuksista.

Olin testin tehtyäni kuin halolla päähän lyöty. Kaikki kofeiiniherkkyydestä pienten sosiaalisten vivahteiden havaitsemiseen, yksinäisyyteen pakenemisesta muutosten käsittelyvaikeuksiin, kaikki ne asiat joista olen itseäni vuosikausia potkinut, ovatkin osa minua, osa jolle en ole koskaan voinut mitään.

Aronin mukaan pistemäärä 14/27 viittaa HSP-ominaisuuteen. Minun pisteeni olivat 22/27.

Mutta että tämä on joku ihan oikea asia! En olekaan naurettava, heikko, ihmisenä epäonnistunut tai ylitunteellinen neurootikko! Itkettää ja naurattaa, ette usko miten helpottavaa on saada tietää, että aivoni nyt vain sattuvat toimimaan tällä tavoin, eikä kyse ole siitä, etten osannut rakentaa itsestäni yhteiskunnalle sopivaa ihmistä.

Aron toteaa myös, että herkkyyttä arvostetaan eri kulttuureissa eri tavoin. Meidän kulttuurissamme ei arvosteta, vaan se nähdään heikkoutena ja vajavaisuutena - Aronin mukaan tästä syystä HSP-ihmisellä on usein huono itsetunto. Ympäristö haluaisi hänen olevan toisenlainen ja ihminen päätyy elämään elämänsä tuntien itsensä epänormaaliksi. Kuulostaa järkyttävän tutulta.

Osaisinkohan tämän tiedon myötä olla itselleni vähemmän ankara? Oppisinko hyväksymään itseni ja sisäisen maailmani paremmin? Aion tilata Aronin The Highly Sensitive Person's Workbook -kirjan, nainen lupailee opuksen sisältävän käytännön ohjeita ja harjoitteita helpottamaan HSP:n elämää.

Loppuun vielä tilannekatsaus lääkkeistä vierottumiseen. Todennäköisesti vatsan bakteerikannan vaihtumisesta johtuen on massu ollut helkkarin kipeä, syöminen lähes mahdotonta ja olo sen mukainen. Mies toi mukanaan pakuria ja kappas vekkulia, vanhan kansan keinot näyttävät tepsivän. Edellisenä iltana juotu pakuritee on estänyt kramppivatsaan heräämisen ja päivälläkin on nälkä. Kaiken kaikkiaan olen erittäin tyytyväinen projektin etenemiseen. Nyt kun löysin tiedon HSP:stä, voin olla myös realistisempi tavoitteideni suhteen. Lienee turha kuvitella saavuttavansa vakaan zen-olotilan, jos näitä aivoja ei ole sitä varten rakennettu. Ehkä onnellisuus löytyy ennemminkin oman herkkyytensä ja voimakkaiden reaktioidensa hyväksymisestä ja niiden valjastamisesta voimavaraksi. Vaikka yhteiskunta ja osa läheisistäkin haluaisi minun olevan joku muu, nyt on oikea aika heittäytyä rohkeasti omaan minuuteensa ja olla itsensä paras ystävä, pahimman vihollisen ja kriitikon sijaan.

Kuinka lyödä lyötyä

Olen lykännyt tämän blogin kirjoittamista. Asiat ovat niin inhottavia.

Asioiden lykkääminen ja välttely eivät tietenkään ole kovin tehokkaita ongelmanratkaisukeinoja, nyt pää edellä suohon.

Ennen joulua Tytöistä -blogissa kertomani kiusaaja päätyi lukemaan tekstin, tunnisti itsensä ja koki oikeaksi ottaa yhteyttä. Hän kertoi muistavansa kuvailemani tilanteen, mutta ei omien sanojensa mukaan ollut kokenut sitä traumaattisena. Ajatella, on se jännä! Hän myös ehdotti, että minun tulisi käydä läpi kokemuksiani kiusaamisesta hänen kanssaan, sillä se varmasti auttaisi matkallani kohti eheytymistä. Yhteydenotto, paitsi toi mieleeni laivalasteittain inhottavia muistoja, nostatti minussa vihan tämän henkilön röyhkeyttä kohtaan. Vastaukseni oli lyhyt ja tyly, ilkeäkin. Ansaittua tai ei, se ei ole se tapa, jolla tahdon asioita hoitaa. Vastauksella oli silti toivottu vaikutus, eikä lisäviestejä enää tullut.

Kun joulu jo jörötti ovella, oli aika nähdä lähisukua. Perheeni miesten paskamaisuuteen on voinut luottaa aina, eikä tämäkään kuusijuhla tuottanut pettymystä. Vanhempi heistä on iän myötä pehmennyt, nuorempi itsensä, ensimmäisen neuvoin, ajatuksella kovettanut. Epäitsekkyys ja empatia - osoituksia idiotismista.

Tunnin automatkan aikana saatiin nollattua kaikki se kova työ, jota minäkuvani ja itsetuntoni korjaamisen eteen on tehty. Perusteellinen ihmisarvon pilkkominen, koko kottikärryllinen kylmyyttä ja kritiikkiä, syväluotaava selvitys siitä, miten elämäni on epäonnistunut. Tärkeimpänä, tietysti, tieto siitä että sairauskin on omaa heikkoutta, ja kertoo kaiken kattavasta kelvottomuudesta. Savon pelleilyperhejoulun sijaan karkasin autosta Jyväskylässä ja pakenin takaisin Helsinkiin, uuden, terveen ja rakastavan perheeni luo. Miehen oli vaikea käsittää ja käsitellä tilannetta, sillä heidän perheessään tällainen käytös ei ole arkipäivää, ei millään tasolla normaalia tai hyväksyttävää. Meillä sen sijaan tahallinen julmuus ja verbaalinen pahoinpitely olivat ja ovat kaikkea tuota. Yksi meistä on edelleen vakuuttunut kaavan tehosta sekä oikeellisuudesta.  

Minä en tätä enää kestä. Eikä minun tarvitse. Ei ole helppoa kuulla itsestään sellaisia adjektiiveja, kuin "heittopussi" tai "ovimatto" ja tietää puhujan olevan oikeassa. Puolustan tiikerin lailla muiden oikeuksia, mutta omillani ei niinkään ole väliä. Sisimmässäni ajattelen aina, ettei minulla ole varsinaista arvoa ja että todennäköisesti ansaitsen kaiken ansaitsemattomankin kamalan mitä niskaani sataa - en vain ole osannut olla riittävän hyvä. Tämän täytyy muuttua. En voi, edes yhteisen veren perusteella, pitää elämässäni ihmisiä, jotka kannustamisen sijaan tallaavat ja tukemisen sijaan sabotoivat. Tuntuu aivan hirveältä, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja.

Eniten sattuu läheisen ympärilleen keräämä kovuuden ja kylmyyden muuri. Se särkee minun sydämeni. Ei sen vuoksi, mitä se tarkoittaa minulle, vaan sen vuoksi, mitä se tarkoittaa hänelle ja maailmalle. Mies sanoi tämän särkevän sydämeni, vaikka en tuntisi koko ihmistä. Hän on oikeassa. Kipu on luonnollisesti sitä suurempi, kun kyseessä on rakas, tärkeä ihminen. Yritän ajatella tämän olevan osa välttämättömän tuskallista katharsista, ja että keväällä tuhkasta nousee auringon myötä kivun karaisema, voittamaton tulilintu, johon vastoinkäymiset ja pahat sanat eivät enää pysty.

Lapsellisuudesta, lapsettomuudesta

Minkähän tähden nämä elämänmuutoksen tahto ja voima eivät laskeutuneet ylleni esimerkiksi toukokuussa? Miksi juuri nyt, kun edessä on vaatimattomat neljä kuukautta kaamosta? Jos selviän tästä, selviän mistä vain. Ehkä juuri siksi.

Poksahtelu on viimein lähes loppunut. Pääsääntöisesti päivät kuluvat nyt ilman popcornbileitä, mutta satunnaisesti, harvoin, tunnen yhä muistutuksen lääkkeiden voimasta. Ongelmaksi jää yleinen huono olo, joka taas ei tunnu laantuvan. Ruokahalu on onneton, tahtoisin jatkuvasti oksentaa. Miehen "olet raskaana" -vitsi naurattaa päivä päivältä vähemmän. Pinna kiristyy kiristymistään. Saan jatkuvasti muistuttaa itseäni siitä, että kanssaeläjät eivät ole vastuussa huonosta olostani, saati ansaitse aiheetonta kiukkua. Joskus onnistun, joskus en. Aiheellisenkin kiukun ulostuonti asiallisesti on haasteellista.

Tämän viikonlopun lapsiriemuinjektio tuli enemmän kuin tarpeeseen! Kaipaisin näköjään enemmänkin tervettä taantumista lapsen tasolle, murehdin liikaa aikuisten asioita. Asioita, joihin ei usein voi edes vaikuttaa. Kun riehuu ja räkättää kuusivuotiaan kanssa, muistaa taas mikä on tärkeää. Muistaa, ettei tämä herranjestas sentään niin vakavaa ole! Muistaa, miten päästetään irti ja unohdetaan imagot, säännöt ja se-mitä-pitäisi. Ja mikä tärkeintä, saa olla mukana luomassa lapselle turvallista, iloista ja onnellista maailmaa, jossa lapsen asiat kiinnostavat ja palaute on pääasiassa positiivista.

Voi rakas pieni ihminen, tahdon että muistat minut aikuisena, joka oli aina läsnä ja jolle oli helppo puhua pienistä ja isoista asioista. Aikuisena, jonka kanssa naurettiin ja elämä tuntui helpolta, mutta myös aikuisena, joka auttoi suuttumatta selvittämään ongelmat ja virheet. Aikuisena, joka oli aina ja kaikessa sinun puolellasi, maailmaa vastaan. Olisitpa, prinsessa, meillä useammin.

Olen melko varma, etten itse kykene saamaan lapsia, tai että se on ainakin tavallista huomattavasti vaikeampaa. Ei, lääkärintodistusta tästä ei ole, mutta viidentoista vuoden erittäin aktiivisen seksielämäni aikana en ole ollut kertaakaan raskaana, vaikka ehkäisyn kanssa on useinkin ollut vähän niin ja näin. (Haluan mainita, ettei abortti koskaan ole ollut minulle vaihtoehto. Minulle on aina ollut itsestään selvää, että jos toukka kasvaa masussa, se saa myös tulla maailmaan.) Nuoruudessa syy oli silkassa typeryydessä ja myöhemmässä elämässä, vakiintuneessa parisuhteessa vauvan mahdollisuus oli välillä jopa tervetullut. Olen jo asennoitunut niin, että äitiä minusta ei tule, vaikka haluaisinkin. Ehkä juuri siksi koen olevani valtavan onnekas, kun elämässäni vaikuttaa ihmistaimi, jonka kasvamisessa saan olla mukana ja jota saan koko olemuksellani rakastaa.

Tytöistä

Minä pelkään oman sukupuoleni edustajia. Minun on naurettavan vaikea luottaa naisiin. Kanssakäyminen on usein kaikkea muuta kuin luontevaa.

Minua kiusattiin intensiivisesti jo päiväkodissa. Muistan eräänkin tapauksen, jossa naispelkoani onnistuneesti ehdollistettiin erityisen julmalla tavalla. Yksi tytöistä oli kehittänyt juonen juuri minun pääni menoksi. Minut houkuteltiin (leikkiinkutsulla huijaamalla - voi jestas miten onnellinen olin kun kuvittelin päässeeni mukaan porukkaan) huoneeseen, jossa saman tien kaksi poikaa nappasi minua väkivalloin käsistä kiinni, niin etten päässyt pakenemaan. Sitten muut huoneessa olijat lällätellen ja nimitellen kiertelivät ympärilläni keskisormet pystyssä ja tämä kaiken organisoinut tyttö seisoi hymyillen katsomassa. En unohda sitä hetkeä koskaan. Sama tyttö jatkoi, porukan tuella tottakai, julmailuaan läpi ala-asteen.

Minulla on myös naispuolisia ystäviä, aivan ihania sellaisia. Hyviä, empaattisia ihmisiä, joista ei löydy ilkeää luuta koko rangasta. Siitä huolimatta olen heidän seurassaan hermostunut ja korostuneen tietoinen itsestäni ja sanomisistani, suoraan sanottuna peloissani. Minuun on pesinyt ajatus, että naisten kanssa on aina oltava varuillaan. Poikkeuksena säännöstä on mainittava paras ystäväni Suvi, hänen valloittava äijämäisyytensä ja no-nonsense-asenteensa on rikastuttanut elämääni jo yli kymmenen vuotta ja hänen seurassaan olen aina saanut ja osannut olla oma itseni niin hyvässä kuin pahassakin. Kiitos, rakas ystävä, olet korvaamaton.

Tällainen järjenvastainen käsitysluutuma rampauttaa minut sosiaalisesti. Esimerkiksi eilen minulla olisi ollut mahdollisuus tutustua paremmin mukavaan ja mielenkiintoiseen tyttöön, jonka kanssa minulla on paljon yhteistä - mutta ei. Totaalijäätyminen, idiotismien latelua, kiusaantuneisuutta. Siinä taas meikäläisen saldo. Ajelehdin aivan huomaamatta takaisin mukavuusalueelleni, eli miesseuraan. Miten helkkarissa tällaista lähdetään muuttamaan? Käsitys naisten vaarallisuudesta on niin syvään juurtunut, että saman tien voisin uskotella itselleni mustan olevan sittenkin valkoista. Tuntuu umpikujalta.